YLEISTÄ

Pyhäjärvi – rajajärvi

Suomen ja Venäjän rajavesistöyhteistyö

maailman parasta

Pyhäjärvi lukujen valossa

Pyhäjärven kalasto, linnusto ja perhoset

Pyhäjärven lasku 1800-luvulla

Valamon munkit Pyhäjärvella kalassa

Vedenhaltijat

Suomessa yhteensä 39 Pyhäjärvi-nimistä järveä. Pyhäjärvi on myös Pohjois-Pohjanmaalla sijaitseva, noin 5000 asukkaan kaupunki. Pyhä-alkuisten paikannimien arvellaan usein liittyvän pakanallisiin uhri- tai palvontapaikkoihin tai siihen, että paikka on ollut jonkinlainen rajapaikka tai muusta erotettu paikka. Pyhä-nimet ovat kirvoittaneet erilaisiin kansantarinoihin, joihin toisinaan liittyy jollain tavalla kuolema tai joissa esiintyy hiisi tai muu vihollinen.

Karjalan Pyhäjärvi (ven. Озеро Пюхяяарви) sijaitsee Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakuntien rajalla, se ulottuu myös Venäjän puolelle Karjalan tasavallan alueelle. Se on Suomen suurin Pyhäjärvi ja samalla suurin Suomen naapurimaiden kanssa jakamista järvistä, ns. rajajärvi. Entisten Kesälahden ja Uukuniemen kuntien kirkonkylät ovat järven rannalla. Pyhäjärvi kuuluu Vuoksen vesistöön ja laskee pohjoisosistaan Puhoksenkosken kautta Saimaan Oriveteen. Järvessä on 365 saarta, joista suurimmat ovat Suitsansaari (1400 ha) sekä Sarvisalo (1356 ha), jonne pääsee siltaa pitkin.

Suomen ja Venäjän välisenä rajavesistönä Karjalan Pyhäjärveä koskee myös näiden valtioiden välinen rajavesistösopimus. Alkuperäinen Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välinen rajavesisopimus on vuodelta 1965 (Suomen asetuskokoelma 226/65). Sopimuksen puitteissa alkoi yhteinen rajavesien laadun tarkkailu 1966 kesäkuussa eli noin vuosi sen jälkeen, kun rajavesistösopimus oli tullut voimaan. Alun laajan kartoituksen jälkeen rajavesistöjen seuranta keskitettiin niihin rajan eteläpään jokiin, joihin kohdistuu merkittävää, ihmisen toiminnasta aiheutuvaa kuormitusta. Nämä joet ovat Vuoksi, Hiitolanjoki, Rakkolanjoki ja Saimaan kanava. Sopimuksen täytäntöönpanossa suomalais-venäläisellä rajavesien käyttökomissiolla on merkittävä rooli. Komissiolla ei ole pysyvää sihteeristöä, vaan sen toiminta perustuu erilaisiin työryhmiin, joissa on edustajia eri hallinnon tasoilta. Työryhmissä on mukana myös yksityisen sektorin edustajia, mikä on mahdollistanut toimivan yhteistyön julkisen sektorin kanssa. Vaikka Karjalan Pyhäjärvi ei ole toistaiseksi ollut rajavesisopimuksen mukaisen yhteistyön keskiössä, Pyhäjärven asema rajavesistönä voi tulevaisuudessa tuoda entistä enemmän lisäarvoa järven suojeluun.  (Lähteet:  www.kitee.fi;  www.jarviviki.fi;  www.ymparisto.fi; wikipedia; kotimaisten kielten tutkimuskeskus)

Rajavesistösopimuksessa rajavesistöllä tarkoitetaan järveä, jokea ja puroa, jonka rajaviiva leikkaa tai jota pitkin se kulkee. Suomen ja Venäjän välisiä rajavesistöjä on 19, joiden sisällä valtioiden rajan ylittää – pääasiassa Suomen puolelta Venäjän puolelle – 450 jokea, puroa ja järveä.

Maailmanpankin 8.6.2018 julkaisemassa tutkimusraportissa Suomen ja Venäjän rajavesistöyhteistyö on arvioitu yhdeksi maailman parhaimmin toimivista. Menestys perustuu neljään tekijään: vahvat instituutiot, luottamus ja epäpoliittisuus, hyötyjen tasapuolinen jakaminen sekä eri hallinnon tasojen ja yksityisen sektorin osallistuminen yhteistyöhön.

Tutkimusraportissa tarkasteltiin Suomen ja Venäjän yhteistyötä Vuoksen vesistöalueella. Sen perusta on vuonna 1964 solmittu rajavesisopimus, jonka sisältämä korvausjärjestelmä on maailmanlaajuisesti harvinainen. Maailmanpoliittiset muutokset eivät ole vaikuttaneet sopimuksen sisältöön tai siihen perustuvaan yhteistyöhön, jossa on keskitytty asiakysymyksiin politikoinnin sijaan.

Sopimuksen täytäntöönpanossa suomalais-venäläisellä rajavesien käyttökomissiolla on merkittävä rooli. Komission toiminta perustuu erilaisiin työryhmiin, joissa on edustajia eri hallinnon tasoilta. Työryhmissä on mukana myös yksityisen sektorin edustajia, mikä on mahdollistanut toimivan yhteistyön julkisen sektorin kanssa.

Keskeistä yhteistyössä on hyötyjen tasapuolinen jakaminen. Vuonna 1989 solmittu Saimaan ja Vuoksen juoksutussääntö mahdollistaa Vuoksen juoksutusten tasapainottamisen siten, että tulvista ja kuivuudesta aiheutuvia vahinkoja voidaan välttää niin Saimaalla kuin Venäjän puolella alajuoksulla. Juoksutuksia myös tarkastellaan Saimaan luonnollisen vedenpinnan tason mukaan, ei vesivoimalaitosten tuoton maksimoinnin näkökulmasta.

Tulevaisuudessa vaihtelevien vesiolojen hallinta on Suomen ja Venäjän välisessä yhteistyössä entistä tärkeämpää ilmastonmuutoksen tuomien haasteiden vuoksi.

• Suomen 21. suurin järvi
• Keskikorkeus meren pinnasta 79,6 m (N60-korkeusjärjestelmä), keskimääräinen vuotuinen vaihtelu 32 cm
• Valuma-alue (vesialueet mukaan lukien) 1019 km2, josta Suomen puolella 805 km2 ja Venäjällä 214 km2
• Järven pinta-ala (Ätäskö ja Uukuniemen Kirkkolampi mukaan lukien) 263 km2, josta Suomen puolella 222 km2 ja Venäjällä 41 km2 
• Keskisyvyys 8,2 m, suurin syvyys 27 m 
• Rantaviivaa 476 km, josta Suomen puolella 361 km 
• Keskivirtaama 8,2 m3/s ja viipymä 7,5 vuotta

Kalasto

Pyhäjärvellä tavataan ainakin 13 eri kalalajia. Vesialueen tärkein talouskalalaji on muikku. Muikkukannat ovat vahvistuneet vuoden 2004 ikäluokan myötä. Muikun keskikoko on ollut 17–19 cm keväällä 2009. Tärkeitä virkistyskalalajeja ovat siika, taimen, hauki ja ahven. Muita kaloja ovat made, kiiski, lahna, pasuri, säyne, kolmipiikki, kuore, nieriä, kivennuoliainen, kivisimppu, mutu sekä kuha, jota on myös istutettu. Kuhan lisäksi istutuksista peräisin ovat harjus ja järvilohi. Vesialueen kalakantoja on seurattu hankkeiden ja kirjanpitokalastuksen kautta.

Linnusto

Pyhäjärven pesimälinnusto on suurelta osin tyypillistä karuille ja kirkasvetisille järville. Varsinkin alkukesän iltoina kuuluva kuikan huuto on tuttu Pyhäjärven ranta-asukkaille ja veneilijöille. Häiriöille alttiita kuikkia pesii järvellä muutamia kymmeniä pareja, mutta vain pieni osa saa yhden tai kaksi poikasta jatkamaan sukua. Jo vuosikymmenien ajan yleistyneitä laulujoutsenia pesii useita pareja, ja alueella varttuneita poikueita näkee uimassa eri puolilla järveä vielä lokakuussa. Muita järvellä pesiviä vesilintuja ovat iso- ja tukkakoskelo, haapana, tavi, heinä- eli sinisorsa ja telkkä sekä rumaa ääntä pitävä härkälintu. Kanadanhanhipoikueita tapaa kesäisin siellä täällä. Laji on istutettu Eurooppaan eikä sitä pidä sekoittaa muuttoaikoina runsaana esiintyvään valkoposkihanheen.

Vaikka Pyhäjärvi on niukkaravinteinen, sen matalille rannoille on paikoin kehittynyt järviruokokasvustoja, jotka tarjoavat pesimäpaikkoja ruskosuohaukalle ja touko- ja kesäkuussa kumeasti ääntelevälle kaulushaikaralle.

Kalasääsken eli sääksen on helppo siepata matalissa rantavesissä uiskentelevia säyneitä. Pyhäjärven rannoilla ja lähialueilla onkin yksi Suomen tiheimmistä sääksikannoista. Pesiviä pareja on Suomen puolella ainakin 15 ja naapurin puolella varmaankin puolenkymmentä.

Rantojen ja saarien näkyviä lintuja ovat rantasipi sekä kala-, selkä- ja harmaalokki sekä kalatiira. Erityismaininnan ansaitsee selkälokki, jolla selkä ja siipien yläpinnat ovat mustat. Niitä pesii Suomen puolella Pyhäjärvellä noin 30 paria, mutta poikasia selviää vuosittain lentäviksi vain viidestä kahdeksaan. Tämän pitkäikäisen lajin kanta on vähentynyt maassamme niin paljon, että se on luokiteltu erittäin uhanlaiseksi.

Pyhäjärven rantametsät tarjoavat paikoin otollisia pesimäpaikkoja valkoselkätikoille. Lajin kanta on maassamme vahvistunut, minkä vuoksi kanta luokitellaan nykyisin vaarantuneeksi.

Niin ulkonäkönsä kuin laulunsa puolesta eksoottinen kuhankeittäjä esiintyi vielä vuosikymmen sitten yleisenä Pyhäjärven lehtevissä rantametsissä, mutta nykyisin niitä kuulee lähinnä vain Uukuniemen alueella. Laji on vähentynyt eräissä Välimeren maissa harrastettavan massateurastuksen vuoksi.

Monet Pohjois-Venäjällä runsaina pesivät linnut muuttavat keväisin ja syksyisin maamme kaakkoisrajan tuntumassa. Näkyvimpiä ovat voimakkaasti runsastuneet valkoposkihanhet. Niitä muuttaa alueen yli jopa satojatuhansia, ja osa jää pelloille verottamaan tulevaa viljasatoa. Muita yleisinä muuttavia hanhia ovat sepel-, tundra- ja metsähanhi. Laulujoutsenia näkee komeina ja äänekkäinä auroina. Pienemmistä vesilintulajeista mainittakoon alli ja mustalintu, joita levähtää välillä tiheinä parvina järven selällä. Pyhäjärven kautta muuttavien merimetsojen määrä on viime vuosina kasvanut selvästi, ja muutamia pesimättömiä nuoria lintuja jää nykyisin Pyhäjärvelle viettämään kesää. (Lähde (linnusto): Tuomas Lukkarinen)

Perhoset

Perhosia on maailmassa yli 180 000 lajia. Suomen Perhostutkijain seura aloitti perhosten valtakunnallisen seurannan 1991. Seurantaa voi tehdä kuka tahansa, kunhan vain tunnistaa lajin. Tähän mennessä yli 1100 vapaaehtoista on lähettänyt tietoja runsaat 30 vuotta perhosten levinneisyydestä ja runsaudesta Luonnontieteellisen keskusmuseon tietokantaan (Laji.fi). Havaintoja ja havainnoitijoita toivotaan enemmän Pohjois-Karjalasta, erityisesti Enosta, Ilomantsista ja Lieksasta.

Kesälahden ruudulla 686:65 seurantaa ovat tehneet Hans Colliander ja Mika Karttunen vuodesta 2003 lähtien. Taipaleenselkä ja lukuiset lahdet peittävät yli puolet ruudun pinta-alasta. Maata on vain ruudun laidoilla mukaan lukien idässä oleva Sarvisalon saari. Kirjassaan Kesälahden perhoskirja (Livonia Print 2023) perhosmiehet sanovat: ”Maa-alueiden vähäisyydestä huolimatta emme tietenkään ole pystyneet hallitsemaan koko ruutuamme, mutta havaintojen vertailukelpoisuuden vuoksi olemme pyrkineet vuosittain kartoittamaan kutakuinkin samat alueet. Ydinalueena on ollut Totkunniemen kyläalue*).”

Viikoittaiset laskennat suoritetaan toukokuun alkupuolelta syyskuun alkuun aurinkoisella, lämpimällä ja mahdollisimman tyynellä säällä. Perhosmiehet ovat havainneet Kesälahden ruudullaan kaiken kaikkiaan 74 eri lajia! Systemaattisessa järjestyksessä ne ovat ritariperhoset, paksupäät, kaaliperhoset, täpläperhoset, aitotäpläperhoset, verkkoperhoset, luotsiperhoset, häiveperhoset, heinäperhoset, sinisiipiset, kultasiivet ja nopsasiivet.

Tiesitkö että

• Suomessa on satakunta päiväperhoslajia
• runsaslukuisin laji on tesmaperhonen
• kehitys munasta toukaksi kestää noin kaksi viikkoa. Talvehtiva lajit voivat viipyä tässä kehitysvaiheessa puolikin vuotta
• aikuiset perhoset elävät tavallisesti viidestä päivästä kahteen viikkoon, jotkut lajit kuukaudesta puoleentoista
• (perhos)niittyjä oli 1950-luvulla 300 000 hehtaaria ja nykyisin enää 20 000 hehtaaria
• perhoslaskennat kertovat ympäristömme muuttumisesta ja paljastavat ihmisen kannalta epäedullisia muutoksia

*) Totkunniemen kyläalue on Ympäristöministeriön mietinnössä luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi

Järvenlaskussa järven veden määrää vähennetään pysyvästi päästämällä vettä järvialtaasta. Järven vedenpinta laskee alemmaksi paljastaen jonkin verran järven pohjaa. Paljastuneesta alueesta käytetään nimitystä vesijättö.

Ankara heinän tarve käynnisti Suomessa järvenlaskut, joita valtio suosi mm. veropoliittisin keinoin. Useimmissa tapauksissa järvenlaskut ovat olleet luvanvaraisia ja niitä on perusteltu rannanläheisten viljelmien tai niittyjen tulvantorjunnalla sekä uusien niittyjen tai peltomaiden raivaaminen. Vaikka järvet ovat olleet ympäröivän väestön yhteisnautinnassa, eivät mahdolliset kalastusmenetykset ole estäneet järvenlaskua. Erityisesti uuden niittymaan tai peltomaan tuleva tuotto on kiinnostanut hankkeeseen osallistuneita, ja sen on arveltu tulevan suuremmaksi kuin kaikki muut menetykset yhteensä. Järvien savi-, liete- ja mutapohjat oli arveltu ravinteikkaiksi ja niitä on yritetty ottaa maatalouden käyttöön. Suomessa suuret nälkävuodet 1866-1868 antoivat uuden kimmokkeen järvenlaskuille, joita sen takia pantiin toimeen ennätysmäärä muutaman vuosikymmenen ajan. Järvenlaskut olivat usein järvenlaskuyhtymien tai kyläkuntien yhteishankkeita, jossa sekä työmäärä että saatu hyöty jaettiin osallistujien kesken. Kaiken kaikkiaan järvenlaskuja on runsasjärvisessä ja korkeuseroiltaan pienessä Suomessa suoritettu yli 3 000.

Suurin järvenlaskuhanke Pohjois-Karjalassa ”vesiperäisten maiden hyödylliseksi ja hedelmälliseksi saattamiseksi” oli Pyhäjärven laskeminen 1820- ja 1830-luvuilla yhteensä 2,4 metrillä. Kaivutyöt suoritettiin Puhoksenkoskella. Kesälahdelta oli mukana 57 taloa eli enemmän kuin Kiteeltä ja Uukuniemeltä yhteensä. Uutta maata paljastui Kiteen puolella yli 6 000 hehtaaria.

Pyhäjärven pinnan laskusta johtuen Hiiskoski kuivui pieneksi puroksi. Siinä vesi virtaa vain tulva-aikoina. Korkean vedenpinnan tason aikaan vedet purkautuvat myös Hiiskosken kautta järven luoteispäästä. Vuodesta 1961 Pyhäjärveä on säännöstelty Puhoskosken voimalaitospadolla. Säännöstelyvara on 66 cm. Järveen laskevista virtavesistä suurin on Ukonniemenselälle laskeva Mustolanjoki, 54 km². Tätä suurempi on Ätäskön valuma-alue, 151 km². Ätäskö (14 km²) on Pyhäjärven tasossa oleva järvi. Pyhäjärven valuma-alue on järven kokoon nähden pieni.

Kun järvenlaskuja aikoinaan suoritettiin, ei laskujen ympäristövaikutuksia vielä tunnettu. Järvien pienentyneiden vesitilavuuksien on todettu vaikuttavan järven happitalouteen, sisäiseen kuormitukseen ja vesikasvillisuuden runsastumiseen. Yleensä nämä ilmiöt käynnistävät lievän rehevöitymisen, kun se yhdessä tehostuneen maatalouden ja metsien ojittamisen kanssa käynnistää rehevöitymiskierteen. Palautettuja järviä on Suomessa vähän, sillä monet seikat estävät vedenpinnan nostamista. Järven rantojen rakentaminen on järvennoston suurin este. (Lähteet: wikipedia; Kyllikki Paajanen: Kesälahden kotiseutuhistoria)

Valamon luostarilla oli 1400-luvulla lukuisia alaluostareita Karjalassa. Luostari omisti 1500-luvulla Purujärvellä viisi taloa ja kalastamon Kesälahdella. Eräänlaista ortodoksisen kirkon juridista luopumista vanhoista alueellisista oikeuksistaan merkitsi esimerkiksi se, että Valamon luostari luovutti Kousanjoen lihavien lahnojen kalastusoikeutensa 1630 talonpoika Ignato Baurilofille.

Valamon munkit tulivat keväisin lahnojen kutuaikaan Lahdenpohjasta ja Laatokaltakin kalastamaan Ylä- ja Alakousalle eli Hanelinlammelle, Mustolanjoelle, Pyhäjärvelle ja Hiiskoskenjoen kautta jopa Orivedelle asti. Perimätiedon mukaan munkit tallensivat syyssaaliinsa järveen pistävän niemen etelärinteelle. Siellä kuopat, ns. pantiokuopat näkyvät vielä 2000-luvulla. Perinnettä täydentää paikannimi Munkinhauta Varmonniemessä Honkaniemen tyvessä. Hanelinlampi eli Ala-Kousa ollut aikojen alusta asti lahnojen kutupaikka.

.Perimätiedon mukaan myös Ukonniemessä on munkkien kalanhapatushautoja. Munkkien tynnyreissä maakuoppiin säilömä hapankala haisi pahalle, mutta maistui hyvälle ruotsalaisen hapansilakan eli surströmmingin tapaan. Hapankaloja käytiin hakemassa sitten talvella. (Ruotsin Pohjanlahden rannikolta peräisin olevan perinneruoka syntyi ilmeisesti vahingossa, kun suolaa ei riittänyt silakkatynnyriin. Silakka alkoi käydä tynnyrissä, mutta koska ruoasta oli pulaa, kalat syötiin. Yllätykseksi kala ei ollutkaan pilaantunut vaan hapantunut. Huhut uudesta ruokalajista levisivät, ja koska suola oli hinnoissaan, vähävaraiset alkoivat säilöä silakkaa hapattamalla.)

Entisaikaan lahna oli niin arvostettu kala, ettei sen kutuaikaan saanut kirkonkellojakaan soittaa, mutta nykyisin se ei tahdo kelvata kenellekään. Ahti Kanervo poistokalasti lammesta ennen kuolemaansa 3000 kg lahnoja vuoden 2020 aikana, mikä vähensi järvestä huomattavan määrän fosforia. (Lähteet: Kyllikki Paajanen: Kesälahden kotiseutuhistoria; Veikko Saloheimo: Kesälahti vanhan Venäjän ja Ruotsin vallan aikana. Kesälahtiseura 2019; Sirpa Suomalainen: Nyt kutee tuomilahna. Karjalainen 25.5.2011; Kirsti Taskinen: Puruveden jalokivi, Käräjäkallio, 2004; Juha Quis:, henkilökohtaisia tiedonantoja)

Suomessa on elänyt uskomus, että ihmisen elinympäristössä jokaisella paikalla on oma haltijansa. Näiden kulttuuripaikanhaltijoiden lisäksi myös luonnonpaikoilla oli omat haltijansa: metsällä metsänhaltija ja merellä, joella, järvellä, kaivolla tai lähteellä vedenhaltija. Vedenhaltijoilla uskottiin olevan vahvimmat voimat, koska olihan vesi ihmisille elintärkeää. Vedenhaltijana on pidetty vesistön vanhinta asukasta tai suurinta kalaa. Nämä ”veden vanhimmat” ovat vaikuttaneet pyyntionneen, ja siksi niille annettiin lahjoja tai osa saaliista. Suomalaisten muinaiset jumalat vaihtelivat ajallisesti ja paikallisesti. Eri aikoina ja eri alueilla palveltiin eri jumaluuksia.

Vedenhaltija saattoi olla eläin- tai ihmishahmoinen. Naishahmo on suomalaisessa ja kansainvälisessäkin perinteessä yleisempi. Usein tarinoissa esiintyy kaunis, alaston naishahmo, joka kampaa tai pesee rantakivellä pitkiä hiuksiaan. Kalanpyrstöinen naishahmo on nuorempaa kansainvälistä tarinaperinnettä. Miespuolista vedenhaltijaa kuvailtiin yleensä tontunnäköiseksi partasuuksi, jolla on niinihousut ja ruokopaita. Vetehistä, miespuolista vedenhaltijaa, pelättiin, koska sen uskottiin vetävän ihmisiä veden alle. Toisaalta se saattoi myös auttaa kalastajaa puhaltamalla myötätuulen tai ajamalla kaloja verkkoihin. Vetehiseen uskottiin itäisessä Suomessa ja Karjalassa. Pohjanmaalla oli vesihiisiä, näkki tunnetaan myös Virossa ja Skandinaviassa. Nimitys Iku-Turso löytyy myös Kalevalasta.

Eri vesistöissä uskottiin olevan erilaisia vedenhenkiä. Esimerkiksi lammissa, lähteissä ja hetteissä oli puhdasta ja viatonta väkeä, koska vesikin oli puhdasta ja rauhallisesti virtaavaa. Nämä haltijat kuvattiin useimmiten hienohelmaisiksi neidoiksi, ja niiden uskottiin olevan kuolleiden henkiä. Tällaiset rauhalliset vedenottopaikat olivat parhaimpia, jos halusi parantua jostakin taudista. Vedenhaltijan uskottiin tuntevan lääkkeen vaivaan kuin vaivaan, eihän turhaan sanottu ”Vesi vanhin voitehista”.

Ahti

Mikael Agricolan epäjumalien luettelossa vuodelta 1551 Ahdista sanottiin: ”Achti wedhest caloia toi.” Rikkaalta Ahdilta rukoiltiin runsaita kalansaaliita ja hyviä säitä. Kansanrunoissa hän on useammin kuitenkin ihmissankari. Veden jumalana Ahti esiintyy pääasiassa loitsuissa, mutta vain melko harvoin. Merta tai järveä nimitetään nykyisinkin usein Ahdin valtakunnaksi.

Veden Ahti ja hänen puolisonsa Wellamo asuivat Ahtolassa, joka sijaitsi meren pohjassa, utuisen niemen nenässä, terhenisen saaren päässä. He kävivät usein kalastamassa valtansa alle kuuluvia maavesiä. Hän huolehti merenkansasta, johon kaikkien merenelävien lisäksi kuuluivat mm. vedenneidot, vesihiidet, vetehiset, näkki ja Iku-Turso. Vaikka Ahti osasi olla kiivas ja kostonhimoinen, hän oli luonteeltaan oikeudenmukainen ja omiaan rakastava.

Näkki

Näkki on monissa kansanperinteissä taruolento, jonka sanotaan olevan joen, lähteen, sillan, lammikon tai kaivon ilkeä henki tai vartija. Näkki kiusaa usein ihmisiä, ja voi jopa viedä jonkun. Näkin ulkonäkö vaihtelee eri tarinoissa ja kuvissa. Melko usein se on muodoton, vesikasvien peittämä möhkäle, joka voi muistuttaa liskoa tai sammakkoa. Näkki saattaa olla komea nuorukainen tai kaunis neito, joka viettelee pahaa aavistamattoman ohikulkijan riistääkseen tämän syvyyksiin. Näkki on voinut olla myös jättimäisen simpukan näköinen. Suomalainen Vetehinen vastaa joissain tapauksissa näkkiä, mutta itse näkki suomalaisessa mytologiassa on naispuolinen henkiolento, joka eli järvissä ja houkutteli ihmisiä sinne kauniilla laulullaan, jota oli miltei mahdoton vastustaa. Näkkiä ja sitä muistuttavia taruolentoja käytettiin yleisesti lasten pelotteluun, esimerkiksi estämään lapsia uimasta liian syvälle järveen.

Näkin saa karkotettua loitsulla, heittämällä rannalta kiven veteen ja lausumalla: ”Näkki maalle, minä veteen” ja taas vedestä noustessa heitetään kivi vedestä maalle ja lausutaan sanat: ”Näkki veteen, minä maalle.” (Lähde: wikipedia,  www.marenart.net)